torstai 16. marraskuuta 2017

Matkakisakauden huipennus

Matkakisakausi 2017 pistettiin päätökseen pari viikkoa sitten Kuuman perinteisissä Halloween-kisoissa. Me ei noissa kisoissa oltu Neten kanssa edes mukana, mutta eipä ollut myöskään se ainoa ratsukko joka olisi voinut uhata paikkaamme suomenhevosten kilometrirankingin kärjessä. Niinpä rankingin voitto tuli meille. Kolme kisaa, kolme hyväksyttyä suoritusta ja 156 hyväksyttyä kisakilometriä toivat meille palkinnoksi SuoRan lahjoittaman ihanan loimen sekä sinivalkoisen ruusukkeen. Kiitos!

Voittokuvia oli hirveän vaikea saada otettua, kun viikonloppuna satoi koko ajan ja arkisin taas kuvaaja oli kaiket valoisat ajat töissä. Eilen ihana naapurini sitten auttoi minua ja nappasi muutaman kuvan pellolla. Harmaa oli taivas nytkin, mutta vasta satanut lumi antoi onneksi kivasti valoa maisemaan.

Voittoposeeraus.
Vuoden 2018 kisakalenteri näyttää vielä tässä vaiheessa aika köyhältä, mutta toivottavasti sinne ilmestyy kisoja vielä paljon lisää! Neten ja minun kisailut olivat pitempien matkojen osalta luullakseni tässä, onhan tammalla ensi vuonna ikää jo 21 vuotta. Ehkä se lyhyemmillä matkoilla vielä nädään! Ensi vuonna on joka tapauksessa tarkoitus päästä aloittamaan kisaura tallin nuorison kanssa. Sehän oli tarkoitus tehdä jo tänä syksynä, mutta siirtyi kuitenkin kevääseen. 

Ensi vuoden vaatimaton kisakalenteri.

Neten kolme vuotta kestänyt matkakisaura ja aivan erityisesti tämä viimeisin vuosi on ollut elämyksiä täynnä. Kiitos ihana Nette sekä kaikki meitä matkan varrella auttaneet perheenjäsenet, ystävät ja tuttavat!

keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Marraskuu

Marraskuu ei irrottanut tuon kummoisempaa otsikkoa, mutta eipä meille mitään ihmeellisempää kyllä kuulukaan. Talvi teki yhden yrityksen tullakseen tänne Etelä-Karjalaan, mutta yritykseksi se jäi ja pian palattiin takaisin siihen normaaliin märkään-pimeään-kuraiseen, jota nykytalvina saa varautua sietämään jouluun saakka.

Parina päivänä oli näin kaunista!
Jopa takapihan rumasta hakkuuaukeasta sai nätin kuvan
Hevoset ovat saaneet pitää puolittaista syyslomaa kevyemmän liikunnan parissa, Nette todellakin ansaitusti ja muut ehkä vähän vähemmän ansaitusti. Mutta itse tunsin tarvitsevani alkusyksyn touhujen ja tohinoiden jälkeen vähän rauhallisemman hetken, ja lisäksi opiskeluhommat ovat vieneet reippaasti aikaa.

Nopsa talutuslenkillä vielä jäljellä olevassa takametsässä.
 Tämä metsä onneksi jääkin pystyyn, kun on suojelualuetta!
Gere jonain päivänä lenkille valmistautumassa.

Sain vihdoinkin sosiaalipedagogisen hevostoiminnan opinnot valmiiksi, vuoden myöhässä tavoiteaikataulusta tosin! Tänä syksynä aloitin kaksi uutta opiskelua ja keväälle on luvassa vielä kolmas, joten aika ei pääse ainakaan käymään pitkäksi. :)

Tällaisilla nostalgiakameroilla pääsin kuvaamaan
 voimauttavan valokuvauksen koulutuksessa.
Myös tämmöinen opiskelu on meneillään!

Viimeisetkin laitumien aidat kerättiin talven alta pois ja nyt hevosten päivät kuluvat tarhoissa. Uuden hiekan ajamisesta huolimatta mutaa riittää. Tähän vuodenaikaan sisältyy myös aina huoli hevosten hiekansyömisestä. Kohta taitaa olla psylliumkuurin aika!

Marraskuista tarhanäkymää.
Hevosten kuivike- ja lantahuolto uudistui marraskuun alusta, kun otimme käyttöön Fortumin HorsePower -palvelun. Kuivikkeet tulevat pihaan ja lannat lätevät, eikä mistään tarvitse huolehtia itse. Mitenkään hirveän halpa tämä palvelu ei ole, mutta säästää omaa työaikaani. Lisäksi tuo lava on ihan siistin näköinen verrattuna aiempaan lantalaamme, joka ei edes ollut määräysten mukainen vaan olisi vaatinut mittavan remontin.


Kuivikkeita oli tarjolla neljää eri vaihtoehtoa, joista meillä ensimmäisenä lähti kokeiluun puupelletti. Hyvästit siis pari vuotta kestäneelle hamppukuivikekaudelle tallissamme!





keskiviikko 25. lokakuuta 2017

Läpi mutaisen lokakuun

Jos syyskuu oli jännittävä kisakuukausi, niin lokakuu on mennytkin sitten huomattavasti arkisemmissa merkeissä eivätkä hevoset ole tainneet liikkua kertaakaan kotipihasta autokyydillä mihinkään suuntaan. Omin jaloin ovat toki kyllä lenkkeilleet, kuka enemmän ja kuka vähemmän. Nette on saanut vain kävellä matkakisan jälkeen, ja sitä on hierottu ja venytelty sekä omin että maksullisen hierojan voimin. Nuoriso on sentään lenkkeillyt reippaamminkin.

Nopsa lenkille valmistautumassa. 

Kelit ovat olleet lokakuussa aika kauheat. Vettä, vettä ja vettä, mutaa joka paikassa ja päivä päivältä aikaisemmin pimenevät illat. Toisaalta on ollut melko lämmintä, ja laidunkautta pystyttiin jatkamaan varsin pitkään ja hevoset viettivät vielä lokakuun alkupuolella öitäkin ulkona. Vasta parina viime päivänä lämpötila on laskenut pakaksen puolelle, ja laitumet ovat niin loppuun kalututkin että lienee aika laittaa laitumien aidat kasaan odottamaan uutta kevättä.

Tammat lokakuisella laitumella.
Tallin karsinajärjestelyt laitettiin uusiksi ja jokaisella hevosella vaihtui karsinapaikka viime vuodesta. Viime talvena Nopsa ja Taika majailivat siirtotallissa, mutta nyt ne pääsivät asumaan "sisätallin" puolelle Geren kanssa. Nette ja Faro saivat siirtyä siirtotalliin. Väähän mietin, onnistuuko tamman ja orin pitäminen siinä kun karsinoiden välissä ei ole kiinteää väliseinää ja hevoset pääsevät nuuskimaan toisiaan. Mutta hyvin se onnistui! Kyllä Faro näköjään edelleen 8-vuotiaana ymmärtää, että Nette on sen äiti, eikä innostu siitä samalla tavalla kuin muista tammoista.

Äiti ja poika naapureina yksiöissään.
Pientä pintaremonttia on tehty myös tallin pihassa ja tarhoissa. Naapurista lainatulla kaivurilla vietiin mutaa pois ja tilalle tuli pari kuormaa hiekkaa. Ensiapuahan se vain on, muta kun on uusiutuva ja loppumaton luonnonvara. Mutta onpahan edes hetken siistimpää, kunnes toivottavasti tulee talvi ja kunnon lumipeite! Ensio kesänä on tarkoitus tehdä vähän isompikin remontti ja muuttaa yksi tarhoista kentäksi. 

Myös tallin lantahuolto menee uusiksi, sillä kuivikkeiden toimitus ja lannan poisvienti siirtyy marraskuusta lähtien Fortumin huoleksi, ottaessamme käyttöön Horse Power -lantahuoltopalvelun. Harkinnassa on myös ryhtyä tilaamaan hevosten rehut suoraan tallilla kotiin kuljetettuna, jolloin omaksi huoleksi jäisi enää vain heinien haku. Kaikki tuollainen hevosten ruokintaan ja lantahuoltoon kuluva puuha on pois siitä tärkeimmästä eli hevosten kanssa puuhastelusta, joten koitetaan tehdä ne mahdollisimman helpoiksi ja ulkoistaa siinä määrin kuin on mahdollista.
Kaivurille riittää meidän pihassa hommia!

Lokakuussa on puuhaa riittänyt omien hevosten lisäksi myös naapurin tallilla, kun olen huolehtinut naapurin kolmesta lämminverisestä omistajan  ollessa sairaalassa. Onneksi kelity sallivat vielä näidenkin ulkona pitämisen, kun on ollut lämmintä ja ne pääsevät katoksen alle sateensuojaan. Tämä kolmikko on normaalisti kova karkailemaan, mutta nyt ovat onneksi pysyneet kiltisti omalla laitumellaan!

Naapurin kolmikko, joka oli onnistunuit hankkimaan itselleen hienot takiaiskampaukset!

Muuten vähän ankean lokakuun valopilkku oli parin viikon takainen käyntini Kuopiossa Hevosen käyttö ja koulutus kuntoutustyöhön -seminaarissa. Pääsin nimittäin vihdoin näkemään suuren idolini ja guruni Tuire Kaimion livenä ja opiskelemaan hänen johdollaan. Monta uutta ideaa tuli muutenkin tuosta päivästä omaa hevostoimintaa ajatellen!


Taivaalla on valopilkkuja näyttäytynyt vain harvoin, jonain aamuna sentään
saatiin Ricon kanssa lenkkeillä auringonpaisteessa.
Normaalisti syksyn suurimpiin riemuihin kuuluvat sänkkärilaukkailut. Tänä syksynä sellaisista ei ole tarvinnut haaveillakaan. Pellot ovat niin märät, että sinne hädin tuskin puimurilla edes pääsi, ja ainoa tekemäni ratsastusyritys muistutti enemmän vesijuoksua...Ollaan siis suosiolla pysytty teillä ja metsäpoluilla.


Kuvassa pelto on ihan hyvän näköinen, mutta käytännössä kaikkea muuta...

Viime vuonna oli paremmat sänkkärikelit! Kuvassa Geren kanssa vuosi sitten.
Loppuun muutama tunnelmakuva omasta pihasta. Löytyy sitä kaunutta kuraisenakin syksynä, kun tarpeeksi tarkkaan katsoo. 




perjantai 6. lokakuuta 2017

Kuin viimeistä kesäpäivää

Syyskuun lopulla oli muutamia sen verran lämpimiä päiviä, että päästiin tekemään vielä viimeiset rantareissut. Aika vähiin ne rantapäivät tänä vuonna jäivät huonojen kelien takia, ja nyt näyttää siltä että se viimeinenkin kesäpäivä on jo peruuttamattomasti mennyt!

Tähän saakka olin tehnyt retkiä tuonne isolle hiekkarannalle vain Neten kanssa, mutta tämän kesän aikana oli tarkoitus käydä siellä myös muiden kanssa. 

Faro kahlailee.

Faron kanssa tein rantareissun eräänä arkipäivän aamuna yksin. Kuten odottaa saattoi, rannalla ei silloin ollut ristin sielua. Muutamia marjastajien tai sienestäjien autoja näkyi tien varsilla, mutta yhden yhtä ihmistä emme tavanneet.

Faron osalta tiesin jo entuudestaan, että se menee veteen mielellään, sillä ollaan käyty moneen otteeseen kastelemassa jalkoja lähistön lammessa ja louhosjärvessä. Faro alkoikin tähyillä kiinnostuneena järvelle päin heti, kun olin ottanut sen trailerista ulos. Lähdettiin kuitenkin ensin tekemään muutaman kilometrin ratsastuslenkki tiellä, ja lopuksi pulahdettiin järveen. Kuten olin arvellutkin, Faro asteli veteen epäröimättä ja kahlaili siellä tyytyväisenä. Harmi että kesä on jo lopussa, toivottavasti ensi kesänä päästään tekemään näitä reissuja vähän enemmänkin!

Nette ja Taika rannalle saapuneina.

Taikan osalta epäilin, että se ei yksinään uskaltaisi mennä veteen ainakaan ihan suosiolla, joten pyysin reissulle Hannun mukaan. Tehtiin samalla matkaratsastustreeni rantamaisemissa niin, että Hannu meni Netellä ja minä Taikalla. Se olikin ensimmäinen kerta, kun Hannu ratsasti Netellä maastossa. Pääosin sujui hyvin, mutta välillä rouva tuppasi kiihdyttelemään vähän liikaa. Tarkoitus oli mennä niin, että Taika olisi mennyt edellä ja Nette perässä, jolloin vauhti olisi pysynyt paremmin aisoissa. Äskettäisten sateiden takia tiet olivat kuitenkin täynnä vesilätäköitä, joita Taika edellä kulkiessaan pelkäsi ja väisteli, joten meno oli sillä tavalla tosi nykivää. Mentiin suurin osa ajasta kuitenkin niin päin, että Nette oli johdossa. Lenkin loppupuolella mentiin pätkä metsäpolkua, jossa maasto oli vähän haasteellisempaa, ja pikkuisen oltiin eksyksissäkin välillä, mutta löydettiin kuitenkin trailerin luokse takaisin.

Otin taskut täyteen herkkupaloja ja varmuuden vuoksi myös pitkän liinan mukaan, jos Taika tarvitsisi enemmänkin apuja kastaustumiseen. Suunnattiin rantaan ja Nette kahlasi tottuneesti veteen, mutta Taika jäi odotetusti rannalle epäröimään. Se ei ole kovinkaan paljon toisten hevosten perään, joten pelkkä Neten loittoneminen ei saanut sitä kastelemaan kavioitaan. Pohkeilla kannustus ja maiskutus saivat sen peruuttamaan ja vähän se yritti keuliakin. Tulin alas selästä ja kahlasin veteen ensin itse. Se riittikin vakuuttamaan Taikan, että veteen voi astua, ja kohta se olikin mukanani järvessä. Kehuin sitä ja palkitsin herkuilla. Kohta Taika rohkaistuikin lähtemään niin syvälle, että minulla meinasi saappaiden varsista jo loppua pituus kesken, ja piti ihan toppuutella tammaa ettei se mennyt pitemmälle! Vein sen takaisin rannalle ja harjoiteltiin veteen tulemista muutamaan kertaan. Selkään en enää mennyt vaan talutin sen takaisin trailerin luo. Seuraavalla kerralla varmaan kastautuminen sujuu jo myös ratsain.

Kyllä näissä maisemissa kelpaa hevosia treenailla!

Nyt ovat vielä Gere ja Nopsa käymättä rannalla, ja niiden kanssa homma taitaa kyllä siirtyä ensi kesään.Geren tiedän jo valmiiksi veljensä kaltaiseksi vesipedoksi, mutta Nopsan osalta vedessä käynnit rajoittuvat varovaiseen varpaide kasteluun lammessa, joten se voi kaivata vähän enemmän rohkaisua. Nopsa on kuitenkin huomattavan paljon läheisriippuvaisempi kuin Taika, ja luulen että Neten pesässä se kyllä uskaltaa veteen.

Vaan eipä tässä nyt kai muuta voi kuin ruveta odottelemaa talvea ja toivoa, että päästäisiin jo ennen joulua kahlailemaan veden sijasta lumessa!

Ennen matkakisoja Netellä oli taas yksi edustustehtävä, kun kävimme esittelemässä matkaratsastusta Kouvolassa järjestetyssä suomenhevostapahtumassa. Esittely sujuukin nykyisin jo aika halposti, kun meillä on olemassa valmis esitys, jota vain vähän muokkaillaan tilaisuuden mukaan. Tällä kertaa järjestäjän puolesta saatiin apuun henkilö, joka esiti eläinlääkäriä, joten saatiin näytettyä yleisölle huoltojen lisäksi myös eläinlääkärintarkastus.

Tapahtuma oli hienosti järjestetty ja sääkin suosi, ja hienoja hevosia oli paikalla. Yksi näyttävimmistä esiintyjistä oli tämä valjakkoponi, vaikka se ei suokki ollutkaan. Oikean värinen kuitenkin. :)

Nuo kärryt! <3

Nette oman esityksensä jälkeen.
Tällä viikolla oli ohjelmassa jotain ihan uutta, sillä Gere pääsi osteopaatin (Osteofenix Tuija Laapas) käsittelyyn. Hierojia ja eläinlääkäreitä meillä on käynyt, mutta tällainen terapeutti oli jotain ihan uutta. Vein Geren kaverini tallille hoidettavaksi, ja vähän mietin miten ori mahtaisi malttaa keskittyä hoitoon uudessa paikassa ja vieraiden hevosten läheisyydessä. Mutta pelko oli turha, paremmin ei hevonen olisi voinut käyttäytyä! Gerellähän niitä ongelmia riittää, ja sainkin taas pari uutta neuvoa niiden ratkomiseen, vaikka mitään ihan mullistavaa uutta ei ilmennytkään. Muutaman viikon päästä on toinen hoitokerta ja sitten nähdään, onko neuvoista ollut apua!

Netelle tilasin ensi viikolle hieroja, jonka olin sille luvannut 60 km urakan jälkeen. Varmasti on ansainnut sen! Nette on saanut vain lomailla saavutuksensa jälkeen ja ensi viikolla vasta palaillaan pikku hiljaa liikutukseen.

Suomemnhevosten matkaratsastuksen kilometrranking näyttää tällä hetkellä tältä, saa nähdä pystytäänkö pitämään paikkamme vuoden loppuun asti. Tavoitteena se tietenkin on!





sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Lohjan kisat 60 km

Eilen suunnattiin matkakisoihin ihan uuteen kisapaikkaan, Lohjan Pusulaan. Herätys oli ihanasti aamukolmelta ja lähtö kotipihasta neljän jälkeen, jotta ehdittiin klo 7.45 alkavaan reittiselostukseen. Kyläkaupalta nappasin tuttuun tapaan Hannun kyytiin järkyttävän täpötäyteen autooni. Naureskelin, että miten mahtavatkaan mahtua auton kyytiin kahden hevosen kisakamat, kun noin täyteen tulee jo yhdenkin tavaroista! Eikä autoni edes todellakaan ole mikään pieni...

Tarkoitus oli alun perin, että näihin kisoihin oltaisiin lähdetty kahdella hevosella lyhyimpään, 18 km luokkaan. Suunnitelmat kuitenkin muuttuivat niin että lähdinkin matkaan vain Neten kanssa, kokeilemaan ensimmäistä kertaa tasoa 2.3 ja 60 kilometrin matkaa. Jälleen kerran lähdettiin matkaan jäitä hattuun -asenteella, tavoitteena vain ja ainoastaan hyväksytty suoritus. Se olisi joka tapauksessa meille voitto, sijoituksesta riippumatta, sillä palkintona häämötti kvaali 3-tasolle sekä suomenhevosten kilometrirankingin kärkipaikka.

Kisapaikka oli hiihtokeskuksessa, ja reittiselostuksessa ilmeni että maastot olisivat melko mäkiset, niin kuin tietysti hiihtokeskukselta sopii odottaakin. Reitti vaikutti kartalla kohtalaisen mutkikkaalta ja sitä se sitten käytännössäkin oli!

Hannu käytti tälläkin kertaa Neten kaikissa kolmessa eläinlääkärintarkastuksessa harjoituksena tulevia omia kisailujaan varten, ja tällä kertaa homma sujuikin jo oikein hienosti rutiinilla. Ensimmäisessä tarkastuksessa syke oli 38. Kello 9 startattiin matkaan kolmen ratsukon porukassa, Nette tuttuun tapaan ainoana suokkina.

Kahdessa viimeisimmässä kisassa Nettekin on ilokseni omaksunut jo vähän jäitä hattuun -asennetta, ja malttaa lähteä liikkeelle rauhallisesti sekä kulkea porukassa turhia ryöhäämättä. Se kestää hienosti jo senkin, että kaveri menee ravilla tai laukalla ohi! Osittain asiaan vaikuttaa sekin, että sillä on nyt ollut taas kuolaimet kuolaimettomien sijasta. Mutta kylläpä se kuolaimien kanssakin lähtee käsistä, jos haluaa sen tehdä! Toivon kyllä, että päästään vielä palaamaan takaisin kuolaimettomiin. Myös kengättömyys alkoi taas kiehtoa kisakumppanin hienoja bootseja katsellessani. Meidän kaikki bootsit ovat kuluneet puhki ja heitetty roskiin, ja tämä kisa mentiin ihan tavallisilla rautakengillä. Pitää kyllä jossain vaiheessa laittaa taas bootsitilausta menemään!

Kisareittimme koostui kahdesta 30 kilometrin taipaleesta joiden välissä oli pakollinen tauko tarkastuksineen. Sama 30 kilometrin lenkki kierrettiin kahteen kertaan. Huoltopaikoiksi soveltuvia kohtia oli reitin varrella huomattavan vähän, joten huoltoja oli tavallista harvemmassa. Onneksi keli oli juuri sopivan viileä, joten kovin tiheät viilennykset eivät olleet tarpeenkaan.

Ensimmäisen lenkin alkupuolella vielä pirteät ilmeet kaikilla!
Ensimmäinen 30 kilometrin lenkki mentiin kolmen ratsukon porukassa. Reitti oli luonnossa yhtä monimutkainen kuin kartallakin. Reittimerkintöjä sai seurata tarkkaan ja pari kertaa piti kaivaa karttakin esille. Yhdessä t-risteyksessä nuoli osoitti niin epämääräiseen suuntaan, että siitä ei ottanut selvää pitikö lähteä vasemmalle vai oikealle, kun nuoli näytti osoittavan lähinnä suoraan eteenpäin. Tuurilla onneksi valitsimme oikean tien! Myöhemmin kävi ilmi, että muutama muukin ratsukko oli reitillä eksyillyt ja valitettavasti hylkäyksiäkin sen johdosta tullut.

Taukopaikalle tulossa.
Haastetta tuolla reitillä riitti muutenkin, sillä teiden varsilla oli kaikenlaista mielenkiintoista nähtävää kuten lehmiä ja hevosia laitumilla, hakkuutyömaa kaatuilevine puineen, puimureita, huriseva viljakuivuri ynnä muuta mukavaa. Jos olisin ollut Taikan kanssa matkassa, niin varmaan oltaisiin tehty muutamatkiun sivuloikat pelottavien juttujen kohdalla! Mutta ihana Nette tietenkin tapansa mukaan vain porskutti eteenpäin ympäristön tapahtumista välittämättä.

Tauoilla Netelle ei juoma maistunut, joten viilennettiin vain.

Reitin viimeiset kilometrit kulkivat hiihtolatujen pohjia pitkin, ja vaikka meillä on kotonakin mäkiset maastot niin kyllä ne jyrkät ylä- ja alamäet pehmeässä hiekassa tarpoen jo siinä vaiheessa reissua tuntuivat aika raskailta! Viimeinen kilometri tultiin kävellen, ja kaikki hevoset olivat melkein heti valmiita tarkastukseen. Nette vietiin sinne tarkoituksella viimeisenä ja päätin, että jättäydyn toisista ratsuikoista sen verran, että saadaan mennä toinen lenkki yksin ja varmistella rauhallinen tahti ja hyväksytty suoritus. Syke oli tarkastuksessa 50. Suoliäänistä tuli B, kaikista muista kohdista A.

Tauolla evästä ottamassa.
Tauon aikana sekä Nette että minä söimme ja joimme, ja sitten oli aika lähteä toiselle kierrokselle. Klo 12.10 ylitimme lähtölinjan yksin. Alkuun Nette tuntui vähän nihkeältä, mutta parin kilometrin jälkeen korvat nousivat höröön ja askel reipastui. Nyt oli helpompi suunnitella reitin vauhdinjako, kun tie oli entuudestaan tuttu ja olin yksin liikkeellä. Alku ja loppu olivat hankalampaa maastoa, mutta keskivaiheilla oli useita hyviä hiekkatien suoria, joissa sai lasketella reippaammin menemään. Ensimmäisen kymmenen kilometrin ja ensimmäisen huollon jälkeen alkoi olla jo sellainen olo, että kyllä tästä hyväksytty suoritus voidaan saada! Mutta ikinä ei tietenkään pitäisi sellaista sanoa tai edes ajatella - silloinhan tietenkin juuri sattuu jotain, ja niin nytkin!

Jonkin matkaa ensimmäisen huoltopisteen jälkeen reitti kulki talon pihan poikki, ja siihen oli merkitty käyntipakkoalue. Siinä rauhassa kävellessä Nette yhtäkkiä alkoi ontua vasenta etujalkaa. Alas katsoessani näin, että kavioon oli tarttunut iso kivi, ja hyppäsin alas ottaakseni sen pois. Vaan sepä olikin kiilautunut kavioon niin tiukasti, että en saanut sitä käsin liikahtamaankaan. Yritin hakata sitä toisella kivellä, mutta tuloksetta. Hemmetti! Harkitsin jo, että menen kysymään viereisestä talosta jotain työkalua lainaksi. Varmaan olisin niin tehnytkin, jos pihalla olisi ollut liikettä. Talo näytti kuitenkin hiljaiselta, enkä kehdannut sentään lähteä hevosen kanssa ovellekaan koputtelemaan, joten soitin Hannulle, että ajaa luokseni. Autossa olevilla kengitysvälineillä kivi varmaan saataisiin irti. Hannu oli tietysti ehtinyt jo ajaa hyvän matkaa seuraavaa huoltopistettä kohti, joten saisin odottaa jonkin aikaa ennen kuin hän ehtisi paikalle. Lähdin taluttamaan ontuvaa Netteä hitaasti metsätien piennarta eteenpäin ja annoin sen välillä pysähdellä syömään ruohoa. Hetken päästä huomasin, että se liikkuikin taas ihan normaalisti ja kivi oli irronnut kaviosta itsekseen. Äkkiä soittoa Hannulle, että ei tarvitsekaan tulla, takaisin selkään ja jatkamaan matkaa.

Nette oli piristynyt kävely- ja ruokatauosta ja lähti reippaasti matkaan, ja seuraavilla kymmenellä kilometrillä saimme kurottua ihan mukavasti menetettyä aikaa umpeen. Maalissa olisi oltava viimeistään klo 15.30, jos mieli saada hyväksytyn tuloksen, ja arvelin että kyllä me viimeistään kolmeksi ehtisimme maaliin, jos ei mitään hirveitä kommelluksia enää tulisi. Tehtiin vielä kaksi huoltoa, joissa Nette ei edelleenkään juonut eikä itsellänikään ollut jano, joten viilennettiin vain. Lyhyempien luokkien ratsastajia tuli pari kertaa vastaan  ja moikkailtiin puolin ja toisin. Vastaantulijat sekä laitumilla olevat lehmät ja hevoset saivat Neten selvästi piristymään ja matka taittui ihan kivasti, vaikka pitemmiltähän ne kilometrit tietysti yksin aina tuntuvat kuin porukassa.

Viimeiset kymmenisen kilometriä taitettiin taas metsäisemmillä seuduilla vailla vastaantulijoita tai huoltoja, ja siinä kohtaa homma alkoi tuntua jo vähän tervanjuonnilta. Vilkuilin jatkuvasti kelloani ja toivoin vain että kilometrit kuluisivat nopeasti. Nettekin alkoi liikkua jo jäykemmin ja kompastelikin välillä, ja sitä piti tukea ohjilla enemmän. Mutta nytpä me molemmat oltiinkin tekemässä jotain sellaista mitä ei ikinä ennen, taivaltamassa yli 50 kilometrin matkaa! Saavuttiin hiihtolatuosuudelle, ja tässä vaiheessa pehmeä hiekka ja jyrkät mäet vaikuttivat jo melkein ylivoimaisilta. Kaiken lisäksi onnistuin vielä eksymään reitiltä, mikä oli todella hölmöä, kun olin tämän reitin jo kertaalleen ratsastanutkin! Harharetkeni jäi onneksi aika lyhyeksi, kun huomasin erheeni ja käännyin takaisin. Mutta kyllä siihen sen verran aikaa tärvääntyi, että ihan en päässyt tavoitteeseeni olla klo 15 maalissa, vaan noin kymmentä yli kolmen ylitimme maalilinjan. Ajan puolesta suorituksemme kuitenkin olisi hyväksytty, jos vain viimeinen tarkastus menisi läpi!

Maaliin tulossa, 60 km takana.
Viimeiset kilometrit olivat olleet rasittavat Netellekin, ja syke palautui paljon tavallista hitaammin. Pitkään se hakkasi yli 70 lyönnissä, ja tarvittiin reilusti kaulan viilennystä ja kävelytystä ennen kuin uskalsimme mennä tarkastukseen. Hannu vei Neten sykeportista parikymmentä minuuttia maaliintulon jälkeen. Hiukan turhaankin oltiin siinä varmisteltu ja kun vielä piti jonkin aikaa odotella tarkastukseen pääsyä, niin syke olikin enää 50. Suurempi huoli olivatkin nyt liikkeet, varsinkin kun jouduttiin siinä viileässä kelissä odottelemaan. Nette juoksi tarkastuksessa puhtaasti, mutta haluttomasti, ja eteenpäinpyrkimyksestä kirjattiin B, kaikkien muiden kohtien ollessa hienosti A. Hyväksytty suoritus ja onnittelut! Tuloksissa jäätiin odotetusti kolmanneksi, eli viimeiseksi, mutta saatiinpa silti punavalkoisen lisäksi myös sinivalkoinen parhaan suomenhevosen ruusuke ja esinepalkinnot Suomenhevosliitolta. Keskinopeutemme oli 10,6 km/h, joka ei toki päätä huimaa, mutta maastojen haastellisuus, kiviepisodi ja eksyminen toki kaikki verottivat aikaa. Tavoitteeseen kuitenkin päästiin ja hyvillä mielin lähdettiin kotiin. Minä olin aamulla ollut auton ratissa, mutta nyt luovutin ihan mielelläni kuskin paikan huoltajalle.

Päivän ruusukesaalis, tuo Mahdollisuuksien hevonen -ruusuke on todella hieno!
Kotona olin yhdeksän jälkeen illalla, ja tavaroiden purkamisen, Neten taluttelun ja jalkojen hoidon sekä muiden hevosten ruokinnan jälkeen kello oli kymmenen kun pääsin sisälle. Pitkä päivä, mutta kyllä jälleen kerran kannatti!

Suomalainen sankarihevonen urakkansa jälkeen!

keskiviikko 13. syyskuuta 2017

Koelähdön yritys

Välillä tuntuu oikeasti kuin joku universumin korkeampi voima yrittäisi ilmoittaa, että minun ei kannata harrastaa raviurheilua, ainakaan Faron kanssa! Jotain vastuksia ilmenee joka ikisellä kerralla kun yritän sen kanssa radalle päästä!

Epäonnihan alkoi jo viikko sitten, kun käytiin siellä Kouvolan harkkareissa katkaisemassa sekki ja jäämässä lähdöstä pois. Ja sepä ei jäänyt ainoaksi epäonneksi. Faro on normaalisti tarhassa hyvin rauhallinen ja äärettömän harvoin teloo itseään mitenkään, mutta koelähtöä edellisenä iltana hakiessani sen sisälle, totesin että toisen takajalan sisäpuolella on haavoja kahdessa kohtaa, vuohisessa ja kintereessä. Pintanaarmuilta ne näyttivät vain, mutta ei tuollainen tietenkään ole hyvä juttu silloin kun juuri pitäisi juoksemaan mennä. Kävin tutkimassa tarhan ja laitumen siltä varalta että sinne olisi joutunut jotain terävää, mikä on nuo haavat voinut aiheuttaa, mutta ei sieltä mitään löytynyt. Kai se sitten on omalla jalallaan saanut nuo aikaan.

Viikon mittaan ilmeni myös kaikenlaisia muita pienempi vastuksia joita en nyt kaikkia edes jaksa luetella. Kaiken kruunasi sääennuste, joka lupasi ravipäiväksi kaatosadetta aamusta iltaan. Aamulla arvoin pitkään, soitanko ja perunko osallistumisen. Kintereen tilanne näytti hyvältä, mutta vuohinen oli vähän lämmin ja turvonnut. Kävin taluttamassa ja juoksuttamassa Faroa ja se vaikutti kuitenkin liikkuvan ihan normaalisti ravissakin. Päätin, että mennään nyt käymään ravipaikalla ja jätän sen sitten pois, jos ravi ei kovemmassa vauhdissaa kuljekaan.

Upeita kuvia sentään  saatiin, näiden takia jo kannatti mennä!
Lämmityksessä kilpailusuunnan vastaisesti kaikki tuntui kuitenkin olevan hienosti. Hevonen oli pyrkivän oloinen ja korvat hörössä ravasi vähän turhankin reippaat lämmittelykierrokset. Kylläpäs olikin hieno tunne pitkästä, pitkästä aikaa ajaa ihan oikeissa raveissa yleisön edessä (vaikkei sitä yleisölä koelähtöjen aikaan vielä niin paljon ollutkaan) upouudessa ajopuvussa. Sääkin poutaantui päivän rankkasateiden jälkeen niin, ettei uudet valkoiset housut edes kuraantuneet.

Niín hieno ja pörhäkkä poika. :)
Hieno tunne vain valitettavasti katosi saman tien kun käänsin hevosen kilpailusuuntaan. Kaikki menohalu katosi ja se könkkäsi selvästi sitä osumaa ottanutta oikeaa takajalkaa. Startattiin kuitenkin, mutta meno oli niin vaikeaa että keskeytin jo puolen kierroksen jälkeen ja tulin radalta pois. Kyllä harmitti, mutta hevosen kannalta se oli ainoa oikea teko. Nyt pitää hoidella jalka kuntoon ja koska olen itsepäinen tyyppi, niin en ota universumin viestejä kuuleviin korviini vaan koelähtöön mennään uudestaan heti kun kaikki on taas kunnossa.


Suurin ilon aihe oli jälleen Faron hieno käytös ravipaikalla! Aiemmin aika hankalastakin tyypistä on kehkeytynyt jo suorastaan leppoisa ravikaveri!

maanantai 11. syyskuuta 2017

Suomenhevonen 110 -tapahtuma

Eilen sunnuntaina 10.9. järjestimme suomenhevosviikon loppuhuipennukseksi Suomenhevonen 110 -tapahtuman. Itse en järjestelytohinoilta ehtinyt kuvata yhtään mitään, mutta onneksi paikalla oli useampikin taitava kuvaaja, ja upeita kuvia löytyy netin täydeltä. Tässä muutama esille! Ensimmäinen kuvan on ottanut Tauno Outinen, muut ovat Miira Ikosen käsialaa.

Matkaratsun juottoa (tosin eihän se tapansa mukaan oikeasti juonut...)

Aika juhlava hetki kun Finlandia-hymnin soidessa marssittiin esiin!

Matkaratsastusnäytöstä.




Päivän muita esiintyjiä odottelemassa vuoroaan.

Korkeushyppykilpailussa hyppyvuorossa ruuna Noviisi.

Upea työhevosori Esu valjastusnäytöksessä.

Ravilähtö, jossa oli myös montehevonen mukana.

Lahjoitettiin ravikuningattaren taustajoukoille taulu.