lauantai 31. maaliskuuta 2018

Kiitos ja näkemiin - vähäksi aikaa!

Monenlaista on taas tapahtunut edellisen päivityksen jälkeen,mukavia asioita ja myös tosi ikäviä. Enää ei vain ole minkäänlaista kiinnostusta  raportoida niistä tähän blogiin.

Ainoa vaihtoehto taitaa nyt olla se, että tämän blogin perään laitetaan lopullinen piste ja sanotaan lukijoille kiitos näistä vuosista ja hei!

Kirjoittelu ei kuitenkaan lopu tähän, vaan jatkuu uudessa blogissa ja vähän toisessa muodossa. Jätän tämäm blogin vielä toistaiseksi luettavaksi ja kerron täällä sitten, mihin voit suunnistaa lukemaan kuulumisiamme jatkossa.

Kohti kevättä - ja kohti jotain uutta!

sunnuntai 18. helmikuuta 2018

Taikan ekat matkakisat

Sanotaan, että vanhassa vara parempi, ja näinhän se monesti onkin. Jossain kohtaa tulee kuitenkin se raja, että on luovuttava jostain vanhasta ja siirryttävä johonkin uuteen. Niin tapahtui minun matkaratsastajan urallani nyt. Nette sai siirtyä takavasemmalle, ei vielä ihan kokoaikaiseksi eläkeläiseksi mutta osa-aikaiseksi ainakin. Kauden ensimmäiseen matkakisastarttiin Hollolaan lähti nuori 5-vuotias Taika-neiti. Myös huoltajamme oli uusi ja ihan ensimmäistä kertaa matkakisoissa, mutta taisi jäädä kerrasta koukkuun tähän lajiin, toivon ainakin niin! :)

Kotona ennen liikkeelle lähtöä päänvaivaa aiheuttivat hiukseni. Omistan liki vyötärölle asti ulottuvan paksun hiuspehkon, joka normaalisti kisoissa on ollut ponnarilla tai letillä. Nyt ratsastuksen kisasäännöt ovat muuttuneet niin, että niskassa ei saa roikkua hiuksia. Samoin huppu on kielletty turvallisuussyistä. En normaalisti koskaan pidä hiuksiani nutturalla, mutta nyt täytyi väsätä sellainen. Hieman epäilin vähän kestäisikö väsäämäni nuttura kasassa koko päivän. Hyvin se kuitenkin kesti iltaan asti, ja vasta kotona päivän päätteeksi saunaan mennessä avasin sen.

Kisat olivat Hollolassa, noin parin tunnin ajomatkan päässä, ja luokkamme oli puolilta päivin, joten saimme lähteä liikkeelle aamulla ihan inhimilliseen aikaan klo 8. Olin ilmoittanut Taikan kaikkein lyhyimpään, vain 14 km pituiseen 1-tason luokkaan. Olisimme varmasti voineet aloittaa suoraan vähän pitemmästäkin matkasta, mutta päätin kuitenkin ottaa varman päälle ja mennä vain lyhyen luokan. Tärkeintä että hevonen saisi rutiinia kisapaikalla olemiseen ja sille jäisi reissusta hyvä mieli. Tuollainen 14 kilometriä ei ole hevoselle normaalia maastolenkkiä kummempi, mutta kisapaikan ja -tilanteen jännitys tekee touhusta aivan toisenlaista kuin kotimaastoilu.

Helmikuun säät ovat olleet karsean syksyn ja alkutalven jälkeen suorastaan epätodellisen ihania, ja sama meininki jatkui onneksi kisapäivänäkin. Juuri sopiva pikkupakkanen ja esiin pilkistelevä aurinko, mahtavan hyvät ratsastuspohjat ja kauniit lumiset maisemat, eihän parempaa voi ollakaan! Kisakeskus oli kokonaan ulkosalla, mitään sisätilaa siellä ei ollut, mutta näin mukavalla kelillä sekään ei haitannut.

Saavuimme paikalle parahiksi vähän ennen klo 11 alkavaa reittiselostusta. Selostus ei osaltamme kauan kestänyt, kun kisareitti oli noin lyhyt. Suuntasimme eläinlääkärin tarkastukseen, jossa syke oli 40 ja kaikki muutenkin kunnossa, joten lähtölupa saatiin. Ryhdyttiin satuloimaan Taikaa ja koitettiin vielä juotella sitä, mutta ei sille juoma juurikaan maistunut.

Omistajan nuttura ja Taikan pörrökampaus :)
Tässä ollaan menossa alkutarkastukseen. 
Kisoissa oli alun perinkin vähän osallistujia, ja jokunen ilmoittautunut oli vielä jäänyt poiskin, joten kisakeskuksessa oli hyvin rauhallista. Ihan hyvä asia meidän ensikertalaisen kannalta. Ilmeni, että poisjääntien myötä olimme luokkamme ainoa osallistuja. Starttimme oli kuitenkin samaan aikaan hieman pitemmän, 24 kilometrin luokan kanssa, joten pääsimme lähtemään liikkeelle porukassa. Verkka-alue oli varsin pieni eikä siinä oikein mahtunut muuta kuin kävelemään ja pari pikku pätkää ravailemaan.

Verryttelemässä ennen lähtöä.
Lähtömerkki saatiin klo 12 ja lähdimme matkaan jonossa, me olimme jonon kakkospaikalla toisen suomenhevosratsukon takana. Heti lähtöviivan ylitettyämme oli vähän jännittävä tilanne, kun kapealla tiellä meitä tuli vastaan viisi pitemmän luokan ratsukkoa, joiden hevosista lisäksi neljä oli kimoja. En muista, onko Taika edes nähnyt kimoja hevosia aiemmin, ja mietin mitä se mahtaisi niistä sanoa. Taikaa ei kuitenkaan vastaantulijat kiinnostaneet vaan se paineli korvat hörössä eteenpäin.


Tässä taitaa olla suurin osa koko kisojen osallistujakaartista
samassa kuvassa! 
Pari ensimmäistä kilometriä kuljimme samaa reittiä pitemmän luokan osallistujan kanssa. Etenimme rauhallista ravia ja matka taittui mukavasti jutellen. Muut lähtijät olivat jättäytyneet sen verran taakse ettei heitä näkynytkään.  Yksi traktorin ohitus aiheutti hevosissa pientä puhinaa ja väistöliikkeen, mutta eteenpäin jatkettiin reippaasti. Kahteen otteeseen reitti kulki jonkin matkaa asfalttitien vartta. Asfaltti oli osittain näkyvissä ja se tuntui aika liukkaalta kavioiden alla hokeista huolimatta. Lunta oli kuitenkin pientareilla sen verran, että ei kunnolla nähnyt missä tie loppui ja oja alkoi, joten ihan reunaan ei uskaltanut mennä. Autoja tuli aika tiheästi molemmista suunnista, mutta onneksi vain pikkuautoja eikä yhtään rekkaa tai muuta isompaa.

Mietin, mitä Taika mahtaisi tuumata, kun tultiin risteykseen jossa meidän reittimme jatkui eri suuntaan kuin kaverilla. Mutta Taikan tapoihin ei kuulu läheisriippuvuus kotona eikä kuulunut täälläkään. Se ei reagoinut kaverin häipymiseen mitenkään vaan jatkoi matkaa reippaasti eteenpäin. Päästiin kääntymään asfalttitieltä vähän pienemmille teille ja liikenne väheni. Muutamia ihmisiä oli ulkona talojen pihoilla ja niitä piti tietysti katsella pitempään. Samoin yksi tien vieressä oleva lato oli Taikan mielestä todellä huolestuttava. Mitä sen sisällä sitten mahtoi ollakaan?

Olimme tulleet ensimmäiset viitisen kilometriä lähes kokonaan ravaten, ja katselin kellostani että vauhtimme oli vähän liiankin reipasta. Taika olisi ollut halukas ravaamaan edelleenkin eikä oikein asettunut kävelemään. Muutaman kerran sain sen hetkeksi käyntiin, mutta sitten se halusi kiihdytellä taas raviin. Vasta kuuden kilometrin jälkeen se rauhoittui kävelemään rauhallisemmin ja pystyin antamaan sille pitkät ohjat. Tie sukelsi metsään ja muistin, että kartan mukaan meidän olisi määrä tulla pian järven rantaan. Reitti oli merkitty selkeästi, joten epävarmuutta oikeasta suunnasta ei tullut missään vaiheessa.

Kerran Taika säikähti jotain rääkäisevää lintua niin, että meinasi käynnissä kompastua omiin jalkoihinsa ja kävi polvillaan! Onneksi se ei kuitenkaan kaatunut ja itsekin pysyin selässä. Tulimme järven rantaan, missä oli reitin puoliväli. Siinä kohtaa meille tuli ensimmäinen erimielisyys. Reitti kääntyi metsäpolulle, jonne päästäkseen piti kiivetä tai puolittain hypätä pikkuinen jyrkänne ylös. Taika oli sitä mieltä, että ei todellakaan lähde moiseen rinteeseen. Jouduttiin tekemään ympyrä ja hetki neuvottelemaan ennen kuin Taika suostui ponkaisemaan ylös rinteeseen.

Metsäpolkua mentiin vain muutamia kymmeniä metrejä ja tultiin jälleen pienelle tielle, jota pitkin reitti jatkui. Eipä mennyt kauankaan kun edessä oli seuraava erimielisyyden aihe! Oja oli tulvinut tielle ja vesi oli jäätynyt koko tien peittäväksi jäätiköksi. Nyt toivoin, että meillä olisi ollut joku Neten tapainen kokeneempi kisakonkari edellä kulkemassa. Neten kanssa on niin helppoa, kun tiedän että se menee ihan mihin vain pyydän. Olen sanonutkin, että se varmaan kävelisi vaikka jyrkänteeltä alas, jos pyytäisin. Mutta Taika on Netteä paljon arempi ja sillä on enemmän omia mielipiteitä asioista. Se oli sitä mieltä, että tuollaiselle epäilyttävän näköiselle jäätikölle se ei todellakaan aio astua. Sillähän ei ole mitään merkitystä, että meidän omalla pihatiellä on melkein koko talven ajan ollut ihan vastaavan näköinen jäätikkö. Täällä vieraissa olosuhteissa se toki on aivan eri asia!

Onneksi tällä kohdalla ei tien toisella puolella ollut ojaa, ja pystyimme kiertämään jäätikön tekemällä pienen koukkauksen metsän puolelle. Toinen vaihtoehto olisi ollut tulla alas selästä ja taluttaa, mutta siihen ei nyt ollut tarpeen turvautua. Taluttamalla Taika kyllä tulee rohkeammin myös pelottavista paikoista, mutta en ole ihan varma miten se malttaisi seisoa paikallaan takaisin selkään nousussa, kun paikka on vieras.

Matka kuitenkin jatkui ja palasimme kohta samalle tielle, jota olimme tulleetkin. Tässä kohtaa otettiin reissun ensimmäiset laukat. Yksi ehdottoman hyvä puoli Taikassa on Netteen verrattuna: se osaa laukata hitaasti! Taika on myös paljon herkempi suustaan. Vaikka se on innokas menemään niin jarrut kuitenkin löytyy aina. Huonona puolena Taika tekee kyllä kaikenlaisia säpsyjä ja sivuloikkia paljon Netteä enemmän. Yleensä istun maastossa laukassa kevyessä istunnassa, mutta Taikan laukka on sellainen, että siinä tuntuu luontevalta istua satulassa. Silloin on myös helpompi pysyä mukana mahdollisissa stoppailuissa tai sivuloikissa, joten matkustelen Taikan kyydissä istuen. Ravissa vaihtelin kevennyksen ja mr-istunnan välillä. Eiköhän meille tässä kokemuksen kertyessä vakiinnu ne omat tavat, joilla edetään, niin Netenkin kanssa tapahtui.

Pikkutieltä palattiin takaisin asfalttitielle ja kuljettiin samaa reittiä kuin tullessa. Katselin kelloa ja totesin, että olemme ihan sopivassa ajassa, vauhtimme oli ollut tähän mennessä noin 10 km/h, joka olisi oikein sopiva ensimmäisen kisan keskinopeudeksi. Asfalttitien reunan kulkeminen tuntui vähän jännältä nyt, kun ei ollut edes kaveria tukena. Ravailin asfalttitien pätkät, jotta päästiin niistä nopeasti pois, ja kävelin pienemmät tiet. Toivoin, ettei tielle nytkään sattuisi rekkoja tai muita isompia kulkupelejä, ja onneksi niitä ei tullutkaan. Loppumatka pikkutietä pitkin kuljettiin rauhallisesti kävellen ja pikkuisen hölkkäillen. Yksi pitemmän matkan kilpailija tuli siinä vielä vastaan, ilmeisesti lähdössä toiselle lenkilleen. Sitten oltiinkin jo maalissa. Helpottuneen hymyn kera ja hevosta kovasti kehuen ratsastin trailerin luo, missä huoltaja Jutta jo meitä odotteli. Hevoselta satula ja suojat pois, loimia päälle ja sykemittaria kylkeen. Juoma ei Taikalle maistunut.

Maalilinjan jälkeiset iloiset fiilikset!
Taika oli reissun aikana vähän hikoillut, mutta ei muuten millään lailla rasittunut. Ensimmäisessä sykkeen mittauksessa syke oli vähän päälle 70, mutta seuraavassa jo 60 paikkeilla. Siinä vaiheessa lähdettiin kävelemään kohti lopputarkastusta. Kisakeskuksessa oli tuossa vaiheessa lähes täysin hiljaista, kaikki muut hevoset taisivat olla juuri lenkillään. Vaikka Taika ei läheisriippuvainen olekaan, niin nyt se tuntui vähän ihmeissään katselevan että missäs kaikki muut ovat. Tarkastuksessa se asettui kuitenkin kauniisti seisomaan. Syke oli 54, kaikki arvostelukohdat A:ta ja menohaluja edelleen niin, että sain pistellä tosissani töppöstä toisen eteen että pysyin tamman tahdissa.

Koska olimme luokkamme ainoa ratsukko, pidettiin palkintojenjako siinä saman tien ja saimme ruusukkeen, kunniakirjan ja purkin Green Stallionin elektrolyyttiä.


Palkintojenjako.

Ja vielä palkintoposeeraukset. :)

Huoltaja Jutta iloisena hoidokkinsa kanssa.
Kisasta ja koko reissusta jäi ihan älyttömän hyvä mieli! Vaikka tämä oli vain pikkuinen kisa ja lyhyt matka, niin meille tämä oli iso juttu! Saatiin niin hevoselle kuin uudelle huoltajallekin positiivinen kisakokemus. Tästä on niin hyvä jatkaa!

Kotimatkalla heinien kimpussa. 

torstai 15. helmikuuta 2018

Laskiaisajelut

Laskiaistiistaina suunnattiin jo perinteeksi muodostuneelle laskiaisajelukeikalle viime vuotiseen kummihevoskohteeseen, hoivakoti Kaijankodille. Keli ei olisi juuri parempi voinut olla rekiajeluun: asteen verran pakkasta ja kaunis luminen maisema. Reki kulki hyvin auratuilla pyöräteillä, jopa hieman liian liukkaastikin se meinasi mennä välillä ja kurveissa reki meni välillä ihan kunnon sivuluisua. Onneksi mummot ja papat pysyivät siitåä huolimatta kyydissä. :D

Mukana oli myös vähän ystävänpäiväteemaa
vaaleanpunaisten pintelien muodossa.

Tässä pieni videopätkä ajelusta. Ohjaksissa oli siis Hannu, ja minä välillä kävelin/juoksin perässä, välillä seisoskelin reen jalaksilla. Kuvien ja videoikden määrä jäi pieneksi, koska kesällä ostamani puhelin on osoittautunut täysin Suomen talveen sopimattomaksi ja sammuu jo pienillä pakkasillä välittömästi. Ärsyttävää!



Heti laskiaisen perään vietettiin ystävänpäivää ja Nette pääsi rennolle ratsastuslenkille metsäpoluille. Tiheässä kuusikossa on niin vähän lunta, että mustikanvarpujakin sai napsittua matkaevääksi. 


Lauantaina on tiedossa vähän jännittävämpääkin ajelua, sillä vihdoin on aika aloittaa sekä kisakausi 2018 että Taikan matkakisaura! Hetken jo näytti siltä, että kisat peruuntuvat kokonaan vähäisen osallistujamäärän takia, mutta lopulta ne kuitenkin saatiin kasaan. Toisaalta on meidän kannalta ihan hyvä, ettei kisapaikalla ole mitään hirveää hulinaa, kun kyseessä on nuoren hevosen ensimmäiset kisat. 

perjantai 26. tammikuuta 2018

27 vuotta hevosenomistajana

Tammikuussa Facebookin muistoista putkahtelee aina esille vuosipäiväpäivityksiä ensimmäisestä omasta hevosestani Pörristä. Uudemmille lukijoille tiedoksi, että Pörri oli Neten emä, joka seikkaili tässäkin blogissa alkuaikoina, lopetukseensa saakka joka tapahtui tammikuussa 2015. Tammikuu oli myös silloin kun Pörristä tuli minun hevoseni. Tarkkaan ottaen se oli perjantai, 25.1.1991. Vaikka mustoissa nuoruuden talvina oli aina paljon lunta ja pakkasta, niin valokuvien perusteella näyttäisi olleen aika lauha talvi silloinkin.

Ensimmäinen kuva minusta hevosenomistajana.
Aina sanotaan, että ensimmäiseksi hevoseksi ei pidä ostaa varsaa, mutta minähän tietenkin tein juuri niin ja hankin 9 kk ikäisen, täysin käsittelemättömän varsan, joka vieroitettiin emästään vasta sillä hetkellä kun se talutettiin ulos trailerista ja riimunnaru iskettiin minun kouraani. Ensimmäisiin yhteisiin vuosiimme mahtuikin jos jonkinnäköistä kommellusta, kun niin monet asiat piti opetella kantapään kautta. Mutta silti en kadu mitään, kyllä olisin niin montaa kokemusta ja oppia köyhempi jos olisin ostanut aikuisen, valmiin hevosen.

Tuosta päivästä on siis kulunut nyt jo 27 vuotta. Toisaalta tuntuu kuin se olisi ollut aivan äsken, mutta onhan tuohon aikaan toisaalta mahtunut aivan hirveästi tapahtumia. Ja parasta on, että seikkailu jatkuu edelleen ja Pörrin alulle laittama "oma hevossukuni" jatkuu edelleen Neten, Faron ja Geren kautta. Kenties se jatkuu tästä vielä seuraavaankin sukupolveen, katsotaan!

Nette vasta syntyneenä toukokuussa 1997.
Nette syntyi 10.5.1997 ja jäi Pörrin ainoaksi jälkeläiseksi. Yritin vielä vuosia myöhemmin astutella sitä uudelleen, mutta se ei tullut kantavaksi enää. Myös Pörrin ravikilpailu-ura jäi harmillisen katkonaiseksi jo nuorena sattuneen jalkavamman takia. Jalka ei koskaan tullut entisen veroiseksi ja kilpailemiseen tuli pitkiä toipumistaukoja. Kilpailu-uraa jatkettiin kuitenkin niin pitkään kuin kilpailuoikeutta riitti, ja Pörri juoksi viimeisen starttinsa 16-vuotiaana syksyllä. Sen jälkeen se sai viettää lähinnä eläkepäiviä ja Neten seurahevosen tehtäviä. Parit harjoitustason koulukisat käytiin, mutta ei sen kummempaa. Pörrin ollessa 25-vuotias päätin että on aika luopua siitä. Jalkavaivat pahenivat vuosi vuodelta ja Nette oli saanut seurakseen uudet varsat Nopsan ja Taikan, joten Pörriä ei tarvittu enää tyttärensä seuralaiseksi. Tallistakin alkoi loppua tila kesken ja itseltä aika sekä rahat.

Viimeisiä yhteisiä kuvia Pörrin kanssa. 
Sain osakseni myös kritiikkiä siitä, että laitoin pois "terveen" hevosen, vaikka luopuminen ei olisi vielä ollut ihan välttämätöntä. Itse olin kuitenkin päätökseeni tyytyväinen enkä ole koskaan sitä katunut. 25-vuotias hevonen on jo iäkäs, ja vaikka se olisikin hyväkuntoinen niin on vain ajan kysymys, milloin luopuminen on edessä. En halunnut pitkittää päätöstä ja nähdä hevoseni hiljaa hiipuvan, vaan mieluummin talutin sen teurastamoon kun se vielä käveli sinne silmät kirkkaina, omin jaloin, ontumatta ja kevein askelin.

Nettekin kääntyi tänä vuonna jo 21-vuotiaaksi ja on pakko tiedostaa, että jonakin päivänä sama on edessä senkin kanssa. Nette on kuitenkin tällä hetkellä paljon  nuorekkaamman oloinen kuin emänsä oli samassa iässä, ja ennen kaikkea sen jalat ovat paljon terveemmät. Hampaissakaan ei ole ollut vielä mitään mainittavaa ongelmaa. Ehkä meillä on sen kanssa vielä enemmän yhteisiä vuosia edessä kuin Pörrin kanssa oli, jos ei ähky tai mikään muu yllättävä sairaus vie.

Välillä on mukava palata ajassa taaksepäin ja muistella näitä kuluneita lähes kolmea vuosikymmentä hevosten omistajana, ja toivoa että ainakin saman verran hevosteluvuosia olisi vielä edessä!


keskiviikko 24. tammikuuta 2018

Pakkaspäiviä ja porukkamaastoilua

Parina päivänä pakkanen paukkui -20 asteen tietämillä ja kylläpäs se tuntuikin kylmältä, kun ei ole tänä talvena vielä moisiin lukemiin tottunut. Lunta on kuitenkin tullut kivasti lisää, mikä on hyvä juttu!

Taikan kisakalenteriin on merkitty sen ihka ensimmäiset matkaratsastuskisat vajaan kuukauden päähän. Lähipäivinä pitää hoitaa omani ja hevosen kisaluvat kuntoon. Otan D-luvan, sillä tarkoitus on kauden mittaan edetä 2. tason luokkiin. Loppukesällä tai syksyllä voisi joku 40 km matka olla jo täysin realistinen. Neten kisalupaa en maksa vielä, katsotaan sitten myöhemmin miltä hevosen kunto ja kisakalenteri näyttävät. Kisoja on kalenterissa kohtalaisen mukavasti, mutta suurin osa niistä on hirveän kaukana meiltä. Tietenkin järkevämpää on keskittyä kisaamaan nuoren hevosen kanssa eikä veteraanilla, jonka kanssa ei ole mitään tavoitteita enää. Ehkä menen muut kisat Taikalla, ja sitten Neten kanssa mennään syksyllä fiilistelemään halloween-kisoihin jossain hassussa asussa?

Taikan osalta ilmassa on toki vieä monta kysymysmerkkiä. Sen kunto riittää varmasti jo lyhyille kisamatkoille, mutta miten aran sorttinen tamma käyttäytyy kisapaikalla ja reiteillä vieraiden hevosten seurassa? Taika ei ole myöskään matkustanut koskaan pitempää reissua yksin. Lisäksi meillä on tälle vuodelle jälleen uusi kisahoitaja, jolle koko matkakisatouhu on uutta. Monta uutta ja jännittävää asiaa on siis edessä ja kaikkea ei voi etukäteen harjoitella. Koitetaan kuitenkin harjoitella niitä asioita mitä voidaan. Yksi niistä on vieraoden hevosten porukassa kulkeminen. Kysyin viime viikolla naapuritallilta, löytyisikö heiltä maastoseuraa. Ja löytyihän sieltä! Päästiin lenkille peräti kolmen suokkiratsun kanssa. Lenkki kesti kaikkiaan puolisentoista tuntia, ja mentiin pelkkää käyntiä. Minulle olisi sopinut reippaampikin tempo, mutta ehkä oli toisaalta hyväkin että mentiin tämä ensimmäinen porukkalenkki rauhallisesti. Ei Taikan tarvitse oppiakaan, että porukassa kaahattaisiin aina kovaa. Kuljimme koko matkan kolmantena jonossa. Taika oli vähän hätäisen ja säikyn oloinen, mutta totteli kuitenkin hienosti. Mielellään se olisi ollut menossa ohi edellä kulkevista, mikä on tietenkin hyvä merkki! 

Käytiin saattamassa ratsastuskaverit kotipihaan saakka ja siinä kaveri nappasi meistä kuvankin. Naapuritallilta on vajaan kilometrin matka kotiin ja siinä pikkuisen ravattiin ja laukattiin, ettei lenkistä tullut ihan pelkkää kävelyköpöttelyä. Hyvillä fiiliksillä jatketan tästä treenejä kohti ekaa kisaa. 

Taika naapuritallin pihassa.

Muut hevoset ovat joutuneet treenailemaan entiseen tapaan yksin. Menohaluja on kaikilla ollut kyllä kivasti, pakkanen selvästi piristää hevostenkin mieltä! Nykyisin pääsen useimmiten liikuttamaan hevoset valoisalla, mutta viime viikolla mentin pitkästä aikaa Geren kanssa ihan pilkkopimeässä otsalamppumaastoon. Olin ajatellut että mentäisiin rauhalliseen tahtiin, mutta Gerellä oli ihan valtaisat menohalut ja annoin sen sitten mennä. Yhtään vastaantulijaa ei ollut koko 7 kilometrin lenkillä ja laukattiin muutama suoran pätkä aivan täysiä. On siinä kyllä joku ihan oma viehätyksensä, kun pilkkopimeässä kiitää menemään! Yksi kenkä jäi matkan varrelle eikä sitä enää myöhemminkään löytynyt. On aina ärsyttävää, jos talvikenkä kaikkine hokkeineen ja tilsakumeineen häviää. Mutta harvakseltaan näitä irtokenkiä on nyt tullut verrattuna syksyn mutakeleihin. Silloin sain välillä montakin kertaa viikossa naputella uusia kenkiä jalkaan.

Gerellä oli pirteä ilme vielä laukkalenkin jälkeenkin.

torstai 18. tammikuuta 2018

Tuulessa ja tuiskussa

Tammikuu on vaihteeksi näytellyt vähän talvisempiakin puoliaan. Pakkasta on ollut tuskin kymmentä astetta enempää, mutta tuuli on niin kylmä että tuntuu paljon kylmemmältä. Kovin monena päivänä talvessa en loimittele hevosia ulos, mutta nyt ne ovat parina päivänä saaneet toppatakit päälleen. Samoin siirtotallin yläluukut suljettiin yöksi, mikä on myös melko harvinaista.

Hyvin toimii lämmöneristys ilman loimiakin, Faron selässä ei lumi paljon sula!
Itsellekin piti kaivaa toppahaalari esille, että tarkenee istuskella kärryillä ja selässä. Faro pääsi tänään vuoden ensimmäiselle hiitille kylätielle. Mentiin samanlainen hiitti kun Geren kanssa viime viikolla, eli kaksi vetoa. Ensimmäinen vähän pitempi ja hitaampi, toinen lyhyempi ja reippaampi. Sekki oli jäänyt vähän turhan pitkäksi ja sen takia meno ei ollut kovin ryhdikästä, mutta ihan hyvät vauhdit silti saatiin. Nyt vain säännöllistä hiittailua, ja ehkä yhdet harjoitusravit (jos niitä vain olisi!) ja sitten koittamaan koelähtöä uudestaan. Toivotaan, että ravijumalat olisivat tänä vuonna meille suosiollisempia eikä olisi ihan niin paljon vastuksia kuin viime vuonna oli! Sitä en uskalla edes toivoa, että raveista jotain rahaa tienattaisiin, mutta kunhan nyt päästäisiin edes siitä koelähdöstä läpi!

Nopsa lenkkeilee auringonpaisteessa.
Tällä viikolla on tarkoitus aloitella hiittikausi myös Nopsan ja Taikan kanssa. Taikan osalle on tehty myös ensimmäinen kisasuunnitelma, mutta ei ravien, vaan matkaratsastuksen puolella. Hollolan kisoissa 17.2. olisi sopivan helppo, vain 14 km pituinen 1-tason luokka. Sinne lähdetään, jos vain saan hoitajan mukaan. Kisa tulee olemaan uusi kokemus paitsi Taikalle niin myös minulle sikäli, että en ole koskaan ennen kisannut matkakisoissa talviaikaan.

lauantai 13. tammikuuta 2018

Kovaa treeniä ja ruunausreissu

Uusi vuosi on alkanut treenien osalta mukavasti! Kelit ovat olleet hyvät, lunta ja pikkupakkasta, itsellä on ollut aikaa, kukaan ei ole ollut kipeänä ja muutenkin kaikki planeetat ovat kerrankin olleet kohdallaan suunniteltujen treenien toteuttamista varten. On tehty vuoropäivinä pitkiä peruskuntolenkkejä ja vuoropäivinä taas kahlailtu hangessa pellolla. Suunnilleen puolet treeneistä teen ajaen ja puolet ratsain. Hankea saisi olla pikkuisen enemmänkin, mutta lisää vastusta ollaan saatu painavista kärryistä tai reestä sekä käytetty hankitreeneihin kaikkein mäkisintä peltoamme. Mukavasti siellä on hien saanut pintaan, vaikkei lunta ole juuri kymmentä senttiä enempää.

Lopun ajan hevoset ovat tarhailleet tyytyväisinä mutustellen heinää sekä kuusenhavuja, joita onkin riittänyt, kun talomme ympäriltä on metsää harvennettu. Kelit ovat olleet niin mukavat, että ei loimiakaan ole tarvinnut pukea aikoihin.

Gere söpöilee tarhassaan.
Keskiviikkona oli ohjelmassa tämän vuoden ensimmäinen hiitti, jonka suoritti Gere. Tällä kertaa ajeltiin ihan vain omalla tiellä. Noilla meidän lähisuorilla saa ajettua noin 1200 m ja 800 m pituiset vedot ja nyt ekalla kerralla ajoin kummankin suoran vain kertaalleen. Ensimmäinen veto meni rytmiä hakiessa, toisella vedolla saatiin jo vähän vauhtiakin irti. Jospa se tästä lähtisi taas, yritys kohti koelähtöä...Ensi viikolla saavat muutkin nuoret aloittaa hiittikautensa.

Samainen kaveri hiitille lähdössä.
Yritin tiirailla lähiratojen Lappeen, Kouvolan ja Mikkelin sivuilta tietoja harjoitusraveista, mutta vielä niitä ei ollut. Heti kun harkkarit alkavat niin yritetään olla mukana. Nyt ovat Taika ja Nopsakin jo sillä mallilla, että niillä voisi lähteä ainakin hitaimpaan, kahden minuutin sarjaan. Tytöille on tullut vauhtia ja ravivarmuutta hienosti lisää, ja toimivuuskin on parantunut. Varsinkin Nopsalla oli vielä viime vuonna u-käännös todella herkässä. Vähintään kerran se pääsi joka lenkillä pyörähtämään ympäri, vaikka kuinka valppaana yritin olla. Nyt ollaan kuitenkin tämän vuoden puolella päästy lenkkeilemään ilman yhtäkään käännähdystä! 

En yleensä mielelläni käytä kotitreeneissä hevosilla mitään lappuja tai huppuja. Mielestäni ne tottuvat parhaiten vastaantuleviin pelottaviin asioihin, kun näkemistä ja kuulemista ei estetä mitenkään. Myöskään sekkiä en käytä kuin hiitillä. Potkuremmi on ainut lisävaruste, jota käytän hyvinkin herkästi, jos hevosella yhtään nousee perä. Nopsan kanssa olen kuitenkin tehnyt poikkeuksen lappujen  kanssa ja sillä on toistaiseksi ajossa aina puolilaput. Ne ovat auttaneet tosi paljon ympäri kääntymisiin. Kun Nopsa ei näe taakseen niin sen ei selvästikään tee yhtä paljon mieli käännähtää takaisin tulosuuntaan, vaan ajatus on enemmän eteenpäin. Toivottavasti jossain vaiheessa voidaan jättää laput pois. 

Nopsa-neiti lappuineen.
Nette on liikkunut hevosista kaikkein leppoisimmin. Sen kanssa kun ei enää ole kiire mihinkään. Nyt 21-vuotiaaksi käännyttyään Nette on jo pääasiallisesti eläkeläinen. Toki sitä liikutetaan, mutta tavoitteelliset treenaamiset ovat sen osalta nyt historiaa. Jos vielä tuntuu siltä, että jonkun lajin kisoihin halutaan joskus mennä, niin sitten mennään, mutta mitän tavoitteita ei aseteta enää. Nette on eläkepäivänsä ansainnut!

Lapsityövoima hakee Netteä tarhasta.
 Otsikko oli tarkoituksella hieman hämäävä, ei nimittäin ollut minun hevosteni ruunausreissusta kyse. :) Vaikka en mene vannomaan, etteikö sellainenkin vielä jossain vaiheessa olisi ajankohtainen! Tällä kertaa oli kuitenkin kaverini pienen irlannincob-orin aika luopua sukukalleuksistaan, jotta se voi jatkaa yhteiseloa ystävänsä shettistamman kanssa. Luonteensa puolesta tätä hurmaavaa karvajalkaa ei varmasti olisi tarvinnut ruunata, niin leppoisa herrasmies on kyseessä. <3 En ollut koskaan ennen ollut mukana ruunauksessa enkä ylipäätään nähnyt kun hevonen nukutetaan ja kaadetaan, joten ihan mielelläni lähdin kuskiksi reissulle jo ihan uusien kokemuksien takia.

Matkaan lähdettiin maanantaiaamuna heti seitsemän jälkeen. Reissun ainoa kommellus oli heti liikkeelle lähdettyämme. Orin kanssa oli harjoiteltu lastausta useaan kertaan ja siinä ei vaikeuksia ollutkaan, mutta melkein heti liikkeelle lähdettyämme pikkuori oli sujahtanut etupuomin alle ja seisoi siellä puomi selkänsä päällä, aikeissa kovasti pyrkiä etuoven kautta ulos...Onneksi trailerissani on puomien hätäavaus ulkopuolella, muuten olisi voinut olla hankalampaa saada poni pois pinteestään! Saatiin pikkuherra palautettua oikealle paikalleen ja matka pääsi jatkumaan. Onneksi olimme varanneet sen verran ylimääräistä aikaa, että ehdittiin silti ajoissa Kouvolan klinikalle.

Ensin ori sai rauhoituspiikin ja sitten asennettiin kanyyli sen kaulasuoneen. Se ei ollutkaan mikään ihan läpihuutojuttu, sillä hevonen piilotteli kaulasuontaan jossain paksun ihonsa alla niin että sitä ei ihan helpolla löytynyt. On sitä Netenkin suonta joskus hetki etsitty, mutta tämä oli kyllä vielä omassa sarjassaan. Kun hevonen alkoi olla sopivan uneliaassa tilassa, se siirrettiin pehmustettuun huoneeseen jossa se sai köllähtää pitkälleen.


Seuraavaan vaiheeseen tarvittiin myös hevosen omistajan sekä minun apuani, kun hevonen piti saada käännettyä selälleen ja tuettua sopivaan asentoon. Neljän naisen voimin saatiin hevonen siirrettyä. Vaikka tuo ori on säkäkorkeudeltaan ponikokoinen, niin leveyttä ja rotevuutta löytyy niin että painoa taitaa olla saman verran kuin normaalikokoisella suomenhevosella.


Hevoselle asennettiin suunavaaja ja hengitysputki, sitten leikkausalueelta ajeltiin karvat ja se puhdistettiin ja itse toimenpide pääsi alkamaan. Tässä vaiheessa meidän piti poistua leikkaushuoneesta ja meidät toivotettiin tervetulleiksi takaisin parin-kolmen tunnin päästä, jolloin hevonen olisi oletettavasti jo hereillä ja karsinassa odottelemassa.





Odotteluaika käytettiin käymällä Kouvolan Hankkijalla ostoksilla ja sen jälkeen kurvattiin Veturiin syömään. Ehdittiinkin mässäillä oikein kunnolla. Tällaisille pienten lasten äideille on ylipäätään juhlaa päästäulos  syömään rauhassa ilman jälkikasvua, joten tilanteesta otettiin kaikki irti, vaikka samalla vähän jännittikin miten tulevan ruunan asiat edistyivät.

Heppatyttöjen lounaspizzat...

 ...ja jälkkärit!
Odotteluaika vierähti nopeasti ja saatiin kurvailla takaisin raviradan suuntaan tuoretta ruunaa noutamaan. Siellähän se jo ihan virkeänä odotteli karsinassaan ja kova nälkäkin taisi olla paaston jälkeen. Hoito-ohjeiden ja lääkkeiden kera päästiin lähtemään. Lastauksessa meni pieni hetki, kun klinikan seuraava potilas oli juuri samaan aikaan pihalla taivutuskokeessa ja kiinnitti tuoreen ruunan huomion. Herkkuämpärin avustuksella kuitenkin päästiin traileriin ja kotimatka pääsi alkamaan.

Otin omille hevosilleni klinikalta matolääkkeet, jotka jokainen nieleskeli viikolla kitusiinsa. Perjantaina eli eilen saapui eläinlääkäri rokottamaan hevoset, joten nyt on heppojen vuosihuollot taas hetkeksi hoidettu kuntoon. Viikonlopun ajan porukka saa viettää rokotuslomaa, mutta maanantaina palaillaan taas normaalin työnteon pariin.

Oman huoltonsa saivat myös autoni ja trailerini, jotka eivät kumpikaan menneet ensimmäisellä yrityksellä katsastuksesta läpi. Toisella käynnillä sentään jo kelpasivat, ja päästään suunnittelemaan talven ja kevään hiitti- ja kisareissuja!